Leikin loppu on seuraavan alku

Tänään viimeiset suunnitellut otokset. Tässä vihonviimeisestä ruutukaappaus:

...ja tässä vihonviimeisen otoksen kaikkein viimeisin ruutu:

Linnuntietä matkustettuja kilometrejä kertyi liki kymppitonni, mutta kun matkaa taitti Jerevan-Kiova lentoa lukuun ottamatta maakulkuneuvoin tuli niitä vyölle huomattavasti enemmän. Päälle 600 kuvattua otosta, raakamateriaalia yhteiskestoltaan liki 4 ja puoli tuntia. Eiköhän noista vartin leffan saa kasatuksi.

Pitkään ja hartaasti haaveiltu reissu on loppusilausta vaille tehty. Kohokohdat olivat Belgrad ja Jerevan, syvimmät aallonpohjat Istanbul ja Kiova eivätkä nekään upottavia olleet. Vähän rasittavia vain.

Haluaisinko elää lopun elämääni tien päällä ja näin kulkukoirana? Ehkä. Joku polte on jäljellä ja Suomessa lusiminen pimeässä vittumaisten lajitoverien tönittävänä ei myöskään houkuttele.

Jatkanko blogin kirjoittelua? Ehkä. On kiva, että tilastojen perusteella joku muukin kuin kaverit ja sukulaiset näitä päivityksiä on säännöllisesti käynyt lukemassa. Julkaisutahti ainakin vähäksi aikaa harventuu tai sitten ei. Uutta blogia ei ainakaan kannata aloittaa, tämä käy hyvin. Koko elämähän on yhtä suurta slobokokemusta.

Hotelli Hautalehto

Hotelli Ukrainesta Maidan-aukiolla piti tulla Neuvosto-Ukrainan piällysmiesten kruununjalokivi ja katseellaan aurinkoa seuraava näköismausoleumi. Toisin kävi. Hotelli Ukraine on ränsistynyt ulkomuseo, jossa yö maksaa 15-20 euroa, koska majoituslaitos on nykymittapuun mukaan ns. paska ja kukas nyt Ukrainaan muutenkaan enää matkustaisi kuin venäläiset, valko-Venäläiset jne. hämäräliikemiehet, mutta hekin hauskuuttavat huoriaan jossain Sheratonissa tai mitäs niitä nyt täälläkin on.

Hotelli Ukraine on toki klassikkohotelli ja näkymä huoneen ikkunasta verhoja raottaessa on pakahduttava ja joku neljästä natisevasta hissistä vie minuutissa kohtaamaan Euroopan lähihistoriaa ja vieläpä sellaista, jota ei ole ehditty museoida, vaan joka elää paikallisten mielissä tuoreena kipuna, suruna, innoituksena.

- Moi mun nimi oli Andrej 19 -vee ja nyt mä en ole enää koskaan missään.

-Muovikypärä ei suojele luodeilta. -Hyvä huomio. Kirjoita tämä muistiin!

Otin kuvat, väänsin parit itkut ja lähdin rautatieasemalle kotimatkan lippua ostamaan, jonka hinta nelinkertaistui, kun myyjä huomasi luukulle tulleen länkkärin oloisen. Ymmärrettäväähän se tavallaan on, koska 1. luokan lippu (jotka ovat siis ainoat länkkäreille tarjolla olevat) kustantaa paikallisten kuukauden keskipalkan verran. Jollekinhan ne täytyy myydä.

Setämies on ottanut hatun kainaloon kunnioittaakseen elämänsä uhranneiden nuorten muistoa. Kiitos uhrauksen pusines luistaa ja kukoistaa.

Lippujonossa takaa kuului suomea. Ensin sitä ei hahmottunut, koska parissa kuukaudessa sitä on oppinut olemaan kuulematta. Kaksi noin suunnilleen lasteni ikäistä työttömäksi jäänyttä raksajätkää pähkäilivät samaa lipunhintojen inflaatiota. Lähdimme oluelle, sitten syömään. Vodkaa tuotiin ja maljoja kohoteltiin: finsky kamrat! Sitten taidettiin vähän painiakin ja setämiehelle seurauksena tuli kaikkien muiden reissun aikana kerättyjen taisteluvammojen lisäksi astuessa viheliäisen kipeä polven vääntymä. Vääntyneet rillit optikkotäti sentään korjasi 50 sentillä täällä Krakovassa, joten näkee taas eteensä. Joelille ja Danille hauskaa loppureissua!

Ne Maidanin hulinat, joita Ukrainassa vieläkin ahkerasti muistellaan (soihtukulkueet jne.) alkoivat siis siitä, että Kiovan hipsterinuoriso halusi liittyä EU:iin. Koko ajan Kiovassa pähkäilin sitä, että onko Ukraina Eurooppaa. Maantieteellisesti varmastikin näini, mutta entä kulttuurisesti? No ei todellakaan, Ukraina on Venäjää. Slaavikyykyt, äidin aikuisille pojilleen leikkaamat pottatukat, Addun slobouniformut, pakkasella minihameissa kymmenen sentin piikkikoroilla sipsuttavat sutturat, joka kulman takana korvaan kuiskutelevat  maailman surkeimmat huijarit jne. Kiovan keskusta toki on kaunis ja venäläisen mittapuun mukaan suht siisti ja sivistynyt, mutta ei se popula yhdellä hakemuksella eurooppalaiseksi muutu vaikka kuinka mieli tekisi.

Ukrainan ja Puolan välisen rajan ylittäminen oli kuin laskeutuminen avaruudesta kotisohvalla tai toisinpäin. Krakovassa hotellin respa tunnisti sarjayöpyjän:

- How was Ukraine?
- Like Russia.
- I told you so.
- ...
- Here's your key.

Hetkisen kaunis

Koska taiteilu on myös palveluammatti, niin nyt selkeät ohjeet täydelliseen päivään Jerevanissa:

1) Bongaa "Moi moi"-tyyppejä. Ne harvat armeenit, jotka osaavat lontoota tykkäävät moikkailla länkkäreitä. Moikkaa takaisin, heitä ylävitoset!

(Toinen teoria on se, että mulla on joku kaksoisolento, joka on Big in Armenia. Mene ja tiedä.)

2) Äimistele "Äiti Armenia"-patsasta ja sen juurella toisiaan kuvaavia kiinalaisturisteja. Pähkäile missä kuningasideahautomossa on keksitty sijoittaa patsaan juurelle hävittäjälentokone, panssarivaunuja ja muuta sotilaskalustoa.

3) Jatka matkaa viereisen talven autioittaman huvipuiston läpi. Paikka on täynnään kulkukissoja. Mouruamista ja maukumista tulee joka puskasta. Vajoa runollisiin fiiliksiin.

4) Kohtaa yksi modernin maailman ihmeistä: The Cascades Complex. Ei mitään hajua onko tuolle mystiselle, massiiviselle, jalat alta (monessakin mielessä) vievälle rakennelmalle suomenkielistä nimeä, joten tällä mennään. Lähesty majesteetillista Cascadesia nimenomaan portaiden yläpäästä, jolloin saat jylhistä mittasuhteista paremmin otetta ja lähde kapuamaan alaspäin. Säikähdä sitä kuinka alhaalla kaupunki näyttää olevan. Jos olet parisuhdeseurassa, niin pysähtele välitasanteille kuhertelemaan. Kun olet lopulta hikisenä ja hengästyneenä kompleksin juurella ns. patsaspuistossa katso taaksesi ja hämmästy.

Veistoksen nimi ei ole "Rimming Hornheads" vaikka pitäisi.

5) Käy elokuvaohjaaja Sergei Parajanoville omistetussa museossa, jonka on suunnitellut elokuvaohjaaja Sergei Parajanov. Arvosta ja diggaile hullua, egoistista huumoria, joka yltää liki dalimaisiin sfääreihin. Itselleni kohokohta oli bongata elokuvafestivaalin mainosjuliste, jossa otsikon "Filmmakers of the Future" alla oli silloin 62-vuoriaan Parajanovin nimi. Vielähän tässä ehtii!

6) Mene syömään! Mene syömään mihin vaan, kaikki on hyvää. Jos haluat maksimoida nautinnon mene paikkaan, jossa väkeä on kunnolla ennestään eikä kellään ole puku päälle. Mene ikkunapöytään ja jos olet kova jätkä, niin vedä keuhko- tai sydänkebab. Tilaa särpimeksi suomalaista vodkaa. Se on täällä arvostettua ja itse asiassa niin arvostettua, että tilatessasi suomalaista vodkaa saat mahdollisesti venäläistä vodkaa, jolla on vain Suomeen viittaava nimi esim. Finsky, Helsinsky, Saimaa tai Laplandia. (Sivuhuomiona Kossua saa lähimarketista).

7) Kun olet kylläinen ja pakkasen rankaisema maallinen tomumaja alkaa sulaa, katso ulos ikkunasta ja hämmästy kuinka armenialaisten elekieli, rytmiikka ja ilmeet ovat kovin kotoisia. Aika-avaruusjatkumoon tulee repeämä ja huomaat olevasi rinnakkaistodellisuudessa, jossa hyvin ruskettuneet suomalaiset hymyilevät toisilleen, voivat paksusti ja omaavat terveen itsetunnon. Liikutu, jos vielä osaat.

Olimme kuin kreivit, paroonit

Tbilisin ja Jerevanin väliä liikennöivä juna puksuttaa väliään hartaudella. Kilometreissä matkaa taitetaan nelisen sataa ja aikaa siihen  saadaan kulumaan vajaa 11 tuntia. Tämä sisältää toki noin tunnin mittaiset rajamuodollisuudet, mutta eivät nämä idän junat pikasellaisia ole.

1. luokan lippu kustantaa 40 euroa ja siihen hintaan saa tyynyt ja lakanat, jotka on ehkä pesty, sekä mahdollisuuden kokea millaista on ollut puolueuskollisten luksus 80-luvun Neuvostoliitossa.

Oli niin ylellinen meininki päällänsä, että latasin kallista värifilmiä kameraan.

Junan käytävä daideellisesti maalatun lasioven läpi kuvattuna.

Ravintolavaunun kelmeä valaistus houkuttelee olemaan syömättä.

Ravintolavaunussa oli tarjolla keksejä, kääretorttua, vodkaa, armanjakkia ja pullovettä. Kysyn, että eikö nyt oikeasti ole mitään suolaista? Ei nyt ole, voi kettu, harmittelee kanttiinia pyörittävä babushka. Valitsin listalta tortun tuliliemellä ja vaikkei se kauhean pahaa ollut, niin ei tota settiä kovin usein viitsisi uusia. Tai ken tietää!


Matkakirjallisuuden klassikko, Paul "Louis Theroux'n faija" Theroux'n "Suuri junamatka" (The Great Railway Bazaar) kertoo amerikkalaisesta dosettitason älyäijästä, joka matkustaa ristiin rastiin Intiaa rautateitä pitkin. Jokainen kappale noudattaa samaa kaavaa: kertojaminä on syventynyt luksushyttinsä sakraaliseen rauhaan lukemaan jotain maailmankirjallisuuden klassikkoa teetä ryystäen, kun täydellisyyden pistää pirstaleiksi hytin toiseksi matkustajaksi pelmahtava haiseva alkuasukas, joka kertoo tarinansa. Juju on kai siinä, että vaikka nämä tarinat ovat toinen toistaan mielenkiintoisempia, niin kertojaminää ei kiinnosta edes vähää alusta. Jostain satiirista siinä oli mitä ilmeisemmin kysymys, mutta en jaksanut lukea koska odotin jotain aivan muuta: Seikkailuja! Eksotiikkaa! Hellekypäriä ja kiniinin maun peittämiseen kehitetyn Gin Tonicin holtitonta väärinkäyttöä!

Olin kamalan pettynyt, kun hyttiini pelmahtanut alkuasukas olikin tulkinnut lippuaan väärin ja jätti minut yksin kääretorttuineni. Yöllä näin suljetun ravintolavaunun lasioven läpi kanttiinibabushkan ja hyttiemännän ryystämässä seljankaa ja muutakin pikkusärvintä oli pöytään katettuna. Onneksi eivät sentään nauraneet.

Ei se Georgia, vaan se toinen!

Rajan ylitys Turkista Georgiaan menee vähän eri tavalla kuin jossain toisaalla. Bussi jättää matkustajat ylityspaikalle johtavan tien varteen ja kääntyy takaisin. Sitten kävellään pois Turkista ja vilautetaan passit herralle, joka ei jaksa nostaa katsettaan. Sitten kävellään lisää ja tullaan seuraavaan tarkastuspisteeseen. Ensimmäinen kerta tämäkin, että Suomen/EU:n passi aiheuttaa erityistoimenpiteitä. Minut otetaan sivuun ja passikuvaa vertaillaan naamaan pitkään, useaan otteeseen, sekä  hartaasti koomisuuteen asti. Sitten pistetään odottamaan, käydään jossain soittelemassa tai pyytämässä konsultaatiota esimieheltä. Sen jälkeen kysellään tarkoitusperiä ja ennen kaikkea kauanko maahanpyrkijä oli viettänyt aikaansa Turkissa. Mitä Suomessa on tällä välin tapahtunut, kun maailmaan yksi harmittomimmista kansoista on siirretty ainakin Georgiassa Axis of Evil -kategoriaan?

Kun rajamuodollisuudet oli lopulta hoidettu, niin otin taksin ja hinnaksi hotellin oven eteen sovittiin 20 laria eli oisko tuo semmoset 7-8 euroa. Matka rajalta Batumiin, lähimpään kaupunkiin kesti puoli tuntia ja kysyin kuskilta oisko ok, jos käytäisiin ensin rautatieasemalla ostamassa lippu huomiselle Tbilisin kyydille. Käy. Ostan junalipun, buukkaan hotellin kännykällä ja kuski juo sillä aikaa kahvit, sekä polttaa tupakin.

- Our hotel has a spa and a fitness...
- Do I look like a fitness kind of person to you?
- No.
- Should I be instulted?
- That was a compliment.

Aamulla oven ulkoilmaan avatessa iskee ylläri. Menin nukkumaan Georgiassa ja heräsin Neuvostoliitossa. Kivaa nostalgiaa, Ladat ja kaikki.



Georgian suuren pojan, Stalinin, syntymäkotiin täytyy päästä ja helpoiten se sujuu ihan rehdisti opastetulla turistikierroksella.

- Yes. We have a tour there day after tomorrow.
- Not tomorrow? Next day I should be on my way to Yerevan.
- No. Sorry.
 - Damn. I'm a huge Stalin-fan.
- Ohh! Me too!
- ....

Josif,  tuo vanha konna, ei täällä ole mikään naurun, vaan isänmaallisen ylpeyden aihe.

Istanbulin sääsket

Aamu alkaa sääskenpuremien laskemisella. Tusina on minimi, ennätys 28. Suomalaisiin itikoihin verrattuna nämä ovat luokkaa häijympiä, Ensinnäkin siinä missä kotoisen hyttysen purema kutiaa tunnin pari nämä näppylät raavituttavat päivätolkulla. Viheliäisintä on se, että näitä sääskiä on vaikea nähdä ja liki mahdoton kuulla, niin pieniä ne ovat. Ja nämä ovat vain yksi Istanbulille ominainen sääskilaji ja se vähiten kiusallinen.

Raivostuttavimmat Tuotesääsket kyttäävät veren sijaan käteiskukkaroa ja luottokorttia. Periaatteessa niiden pitäisi olla harmittomia, koska harjaantunut silmä erottaa niiden lähestymisen jo kaukaa feikkibulgareineen ja muine lasihelmineen ja ne lakkaavat saalistamasta, jos vain jatkaa kulkuaan niitä mukamas noteeraamatta. Niillä on omat, muiden sääskien kesken sovitut saalistusreviirit, joita ne harvoin ylittävät - vähän kuin pyhä rippivesi, krusifiksi tai puinen vaarna sydämen läpi ovat myrkkyä näiden romanialaisperäisille sukulaisille.

Hagia Sofian jeesus-sääski kyttää katonrajassa herkkäuskoista saalista.

Kolmas sääskilaji (ja vaikeimmin vältettävä) ovat Ravintosääsket, jotka houkuttelevat uhrejaan kauniilla ruokapornokuvilla, jotka kuten pornolla usein on tapana, eivät vastaa todellisuutta. Hinnat ovat myös täysin hävyttömiä verrattuna muuhun Turkkiin ja paskaa "ruokaa", paskalla palvelulla ja paskalla hinnalla vedettyäni otin käyttöön kaikkialla muualla maailmassa toimivat keinot eli mene pois nähtävyyksien ja hotellien välittömästä läheisyydestä ja etsi ravintola missä paikalliset syövät.

Ei toimi Istanbulissa. Saan eteeni pienen lautasellisen kylmiä perunoita ja kuivaa lihaa, jota on mukamas herätelty henkiin kaatamalla sen päälle öljyä. Se on pahaa ja haiskahtaa jo vähän pilaantuneelta, mutta vedän sen alas, kun näen, että viereisessä pöydässä joku isoisältä perittyyn pukuun sonnustautunut Ahmed vetää samaa turistihotellin roskiksesta pyydystettyä lautasta 16-tunnin duunivuoron päätteeksi. Hyvä "jumala"! Nämä sääsket imevät verta toisistaan! Maa aukeaa jo valmiiksi kiikkerän tuolini alla paljastaen kaiken empatian uhristaan imevän pyörteen, jonka tuolla puolen on Katmandussa riksha-kuskien pohkeita puristellen testaileva kasvissyövä hippi, joka on "kahtelemassa vähän muailmoo", ennen kuin ottaa postin isin sweatshopin pääruoskijana. Viime hetkellä huomaan kuilun reunalla ohuen oksan, jossa juuri putoamaan haluava keltainen post-it tarra kertoo pelastuksen ilosanoman: "Hotellihuoneesi minibaarissa on kylmenemässä eilen ostamasi pullo paikallista valkkaria. Sitä parempaa". Viimeinen oljenkorsi harvoin sisältää suklaamunan lisäksi myös yllätyslelun ja siksi tartun tähän.

Sääskijugend totuttelee turistiveren makuun leirikeskuksessa.

Sääskenpoikanen on haistanut turistin lompakon.

... ja sitten satoi. Ensimmäisen kerran koko reissun aikana ja satoi paljon. Kaatosade on hyvä, kuten yksi aikamme suurista ajattelijoista, Travis Bickle asian muotoili: "Thank God for the rain to wash the trash off the sidewalk.".

Istun kahvilla ja sade lakkaa. Kulman takaa pomppaa Tuotesääski esittelemään yhtä rumimmista matoista, jota olen koskaan nähnyt ja olen nähnyt monta, koska tapaan kulkea katse kohti lattiaa kun pähkäilen jotain.

- Hello mister! You from Russia!
- No.
- Ukraine?
- No.
- Chech?
- Not even close.
- Germany! You sound german.
- No I don't!
- Ah! You Syria!
- Syrian what? Fuck. Look my friend... do you go to a coffee shop to buy a carpet or to a carpet shop to have a cup of coffee? I'm confused.
- ...
- Bzzzzzz!

Välistä pudonneet

Montenegrokin on valtio Euroopassa ja sen pääkaupunki on palttiarallaa Tampereen kokoinen Podgorica. Oman erityspiirteensä Podgoricalle antaa se, että siellä ei ole oikein mitään nähtävää eikä tekemistä. Paikallisväestö vaikuttaa tähän jo sopeutuneen päätellen siitä, että jos menee ravintolaan syömään kuudelta ovat isännät jo täydessä pöllyssä. Juopottelu saa ajan mukavasti laukkaamaan.

- Syö Mika vähän makkaraa, mjötöööh?!?

Yksi taidemuseo löytyy sentään osuvasti psykiatrisen sairaalan naapurista. Siellä on esillä kokoelma nykytaidetta edesmenneen Jugoslavian alueelta. Tullessani sisään ilmeisesti vuoden ensimmäisenä asiakkaana museon ainoa työntekijä tulee ulos toimistostaan alkaen hitaasti laahustaa kohti. Sopivalle etäisyydelle ehdittyään mies, joka edustaa tyylikkäästi keski-ikäisen miestaiteilijan stereotyyppiä, aloittaa montenegron kielisen monologin (negrologin?) kestoltaan ehkä pari minuuttia. Puheen mukana tulee myös haju; aamuyön tunteina nautittu keittopäivällinen. Kuuntelen ystävällisesti loppuun ja kerron sitten englanniksi, etten ymmärtänyt sanaakaan. Mies nostaa kätensä seinää vasten kuin tukea ottaakseen, katsoo lattiaan ja huokaisee syvään. Sitten mies ryhdistäytyy, katsoo takaisin vieraaseen ja sanoo: "Upstairs nothing. Only offices.".

Napakat tiivistykset eivät ilmeisesti ole montenegron kielelle ominaisia.

Saapuminen Kosovon pääkaupunkiin Pristinaan yöbussilla on elämys sinänsä. Bussi kiemurtelee hitaasti alas vuoren rinnettä kaupungin valojen näkyessä kilometrin päässä alhaalla. Tie on niin kapea, että sitä ei bussin ikkunasta näe ja tunne on kuin leijuisi tyhjän päällä hitaasti alan keinuen ja kaarrellen.

Ei Pristiinassakaan mitään jymynähtävyyksiä ole, mutta tunnelmaa sitäkin enemmän. Sekoitus Eurooppaa, orienttia, nuori valtio, nuoret ihmiset, loputon optimismi ja ystävällisyys niitä harvoja matkustavaisia kohtaan, jotka kaupunkiin eksyvät on aika maittava paketti ihan vain oleilla sen kummemmin mitään tekemättä.

Etnograafisessa museossa kävin ja kuraattori oli sattumalta viettänyt lapsuutensa Suomessa pakolaisena. Sain yksityiskierroksen kiihtyneen innostuneine opastuksineen. Uskon peittäneeni aika hyvin oman innostuksen puutteeni, mutta lopuksi keskustelimme ihan mielenkiintoisia jalkapallosta, suomalaisuudesta ja kosovolaisuudesta.

Kosovo on taas liukumassa levottomampaan suuntaan. Jo tulopäivänäni parlamentissa opposition edustajat olivat iskeneet kyynelkaasulla ja pippurisumutteilla. Sitten ottivat kaduilla yhteen mielenosoittajat ja mellakkapoliisit. Kaiken takana on kuulemma Venäjä, joka lietsoo epäsopua Pohjois-Kosovon serbiväestön keskuudessa. Kuulostaako tutulta? Venäjä näyttää löytäneen uuden geopoliittisen roolinsa riidankylväjänä.

Mellakkapoliisi kiinnittää huomionsa epäilyttävään setämieheen kameran takana.

Suomessa ei uutisissa kuulemma ollut aiheesta mitään. Mitäpä ne meidän naapurimaamme aggressiot meille kuuluisivatkaan. Jauhetaan vaikka uusimmasta "Vain elämää"- kaudesta.