Meidän isi on uhrimpi kuin teidän isi

Vilnan vanhassa kaupungissa sijaitsee vihreä puutalo, jota paikalliset kekseliäästi kutsuvat Vihreäksi taloksi. Sinne on sijoitettu pieni, mutta huolella rakennettu Liettuan holokaustia esittelevä museo. Itselleni museot ovat aina olleet vähän hankalia kaluttavia. En ole kiinnostunut asiakirjoista, ruukun siruista, luista tai muistakaan historiallisista sormenjäljistä vailla tarinaa. Tuttu esitystaiteilija teki joskus installaation, jossa näytteillä oli kivi, jonka hän oli kaivanut metristä, kahdesta metristä jne. Jännittävää.

...mutta tänään on kahden museon päivä ja riisun kaikki haarniskat tunteen tulla, jos sellainen on tullakseen. Vihreässä talossa, kuten museoissa aina on tapana, on näytteillä aiheeseen liittyviä asiakirjoja, valokuvia ja muita historiallisia todistuskappaleita. Tässä tapauksessa näiden tehtävä on todistaa, että juutalaiset saivat Liettuassakin natseilta runtua. Tämän tiedän jo ilman, että sitä minulle tarvitsee jälleen kerran erityisesti todentaa. Baltian maissa juutalaisille annettiin vieläpä aivan erityistä runtua siinä mielessä, että muusta Euroopasta poiketen paikallisväestö osallistui innolla sikailuun esim. Virolle oli suuri ylpeyden aihe, että maa ensimmäisenä (ja oliko ainoana) kykeni ratkaisemaan juutalaisongelmansa. Tämä tarkoitti siis sitä, että kaikki Viron juutalaiset saatiin joko tapettua tai karkotettua. Harmillisesti virolaiset eivät näytä olevan enää kykeneviä moiseen tehokkuuteen, ainakaan jos asunnossani tehtyä katastrofaalista putkiremonttia käyttää mittapuuna.

Etsin siis tunnetta museossa ja se melkein on löytyä katsellessani Davidin tähti ja J-tuotemerkeillä varustettuja merkkivaatteita, juutalaisesta hautakivestä nikkaroitua veitsenteroitustyökalua (jolle varmasti löytyy agraarihenkisissä piireissä nimikin) tai huivia, jota keskitysleirille joutunut tyttö piti kaulassaan koko naiseutensa ja mummoutensa.

Yläkerrassa on pieni videoinstallaatio "Malina", joka tarkoittaa piilopaikkaa ja tila on sellaiseksi rakennettu. Olen kellarimaisessa huoneessa, jonka seinälle ripustettuun  ryppyiseen säkkikankaaseen video ja ihan hyvä sellainen tilaäänineen heijastetaan. Video perustuu malinassa SS-herrakansaa piilotelleen tytön päiväkirjamerkintöihin - paikallinen Anne Frank siis ja tunne alkaa tulla sellaisella vyöryllä, että menee töiksi sen tuuppaaminen takaisin lähtötelineisiinsä. Video kestää vain viisi minuuttia enkä todellakaan halua kanssamuseoitsijoiden yllättävän minua nyyhkimästä valojen sytyttyä. Yritin jälkikäteen selvittää installaatiosta vastanneiden nimiä käyttäen yhteyttäni kansainväliseen ATK-verkkoon, mutta heikolla menestyksellä.

Toinen museo on parin minuutin laahustusmatkan päässä ja odotan kiinnostuneena kuinka Liettuan juutalaisväestöä sorsineet liettualaiset vastaavat uhriutumishaasteeseen lyömällä tiskiin Neuvostoliiton ja KGB:n.

"Jokaisesta entisestä Varsovan liiton maasta löytyy vähintään yksi KGB-museo ja samankaltaisia ne varmaan kaikki ovat", ajattelen mielestäni kaiken nähneenä turistina ja sitten teloitushuoneeseen päästyä tunne iskee jälleen. Se ei ole suru eikä liikutus, vaan inho ja ahdistus siitä millaiseen paskaan olemme myöntyviä ja suorastaan halukkaita itsemme upottamaan, jos joku vain osaa tarpeeksi nätisti mielistellä ja pakottaa.

- Mites tämmönen murhaaminen niinku liukuhahnalta?
- Periaatteessa kyllä ei. Mitä siitä maksettais?

Sota on kaunista

"Beautiful, beautiful!" on dokumenttielokuva Vietnamin sodan sotakuvaajista, joiden vakihokema tuo lause oli aina kun napalmi paloi tai ruumiinkappaleita lensi nätisti kohti kameraa. Sota näyttää kivalta, mutta tuntuu pahalta. Siinä on ristiriita, joka tekee pasifistisen sotaelokuvan tekemisen jos ei mahdottomaksi, niin ainakin kovin haasteelliseksi.

Bunker Hostel Karostassa on pienimuotoinen sodan ystävän teemapuisto. Käytävän seinillä on camouflagea, logossa 1. maailmansodan aikainen kypärä ja vessassakin hassutellaan kohti pönttöä putoavalla pommilla. Huumori on kiva asia.

Karosta itse on entinen Neuvostoliiton laivastotukikohta ja nykyinen Latvian venäläisväestön asuttama  kaupunginosa. Kasarmit ja osa asuintaloista on jätetty niille sijoilleen antaa ajan raunioittaa. Tulin tänne Kiveen Kirjoitetuista Matkasuunnitelmistani poiketen, koska uskoin löytäväni kiinnostavia kuvanaihioita, mutta ruma kivikasa kerrallaan uuvutti akut ja niiden kuljettajan. Kun kamera oli jo reputettu alkoi (tietenkin) tapahtua.

Pojat vitsailevat parvekkeella kantapäät vastakkain limpparia juoden. Syksyn viimeinen kunnon aurinko lämmittää niin, että paidat voi heittää pois ja leikkiä kesää. Tytöt piirtävät liiduilla keskellä ajotietä ja turvallistahan se on, kun ei täällä kukaan autoilla ajele. Mummut ja papat penkeillään ovat muka omissa jutuissaan, mutta vahtivat syrjäsilmällä kakaroiden touhuja, kunnes isät ja äidit ehtivät töistään. Leivotaan pirogit ja katsellaan kuinka päivän viimeiset säteet osuvat tänne:

Pikku Pietarin pihahan se siinä. Olo on taas parempi ja mietin, että olisinko saanut tuollaisen elämän, jos olisin sellaista ymmärtänyt haluta?

Nyt kuvituttaa

Liepajan ranta on hieno. Ja pitkä. Hiekkakin on hienoa. Ja valkoista. Miksei kukaan manipisnesmies ole keksinyt ryhtyä lennättämään suomalaisia rantalomalle tänne massoittain. Viina on halpaa eikä ruoka liian eksoottista. Bonuksena palvelusväkikin on suomalaiseen makuun sopivan tylyä.

Tämä talo on myytävänä. Näppärälle kotinikkarille vähän pidempiaikainen harrasteproggis, mutta villi arvaus on, että hinta ei ole paha. En ole ostamassa.

Syvällä slobouden sykkivässä ytimessä on lapsenherkkä rakkaus arjen surrealismiin. Tämä hautakivivalikoima löytyi autokorjaamon pihasta. Onko kyse sivupisneksestä tai harrastuksesta? Ostiko rasvamonttumies ne huutokaupasta, kun kerran sai halvalla vai säilyttääkö hän niitä serkun vaimon veljen puolesta ulosottomieheltä piilossa?

Lentäen olisit jo perillä

 

Lentomatkustaminen on siirtymistä terminaalista toiseen, joiden välillä on aika muttei etäisyyttä. Kun kulkee bussilla, junalla tai laivalla saa ihan erilaisen ja totuudenmukaisemman käsityksen siitä kuinka kaukana "kotoa" itse asiassa on.

Tänään köröttelin Latvian halki. Kivat maisemat pl. taajamat, jotka toimivat muistutuksena siitä, että tämä maa oli osa Neuvostoliittoa; tönöt ovat rumia ja kännissä rakennettu. Välillä oli aakeeta laakeeta kuin pohjanmaalla ja näki eteensä, sitten vähän kumpuili ja satunnaisesti kaunis joenmutka tai lampi tuli kuvaan ilahduttamaan. Haukkasin eväsleivonnaista, jonka ostohetkellä luulin suolaiseksi. Makeaa, oranssia hilloa purskahti leualle.

Pimeän tultua bussi kävi hiljaiseksi ja alkoi unettamaan. Valuessani valveesta unen tampuuriin takapenkin hiljainen keskustelu alkoi kuulostaa suomelta. Baabelin torni alkoi taas nousta. Olimme hetken yksikielisiä ja yksimielisiä.

Kuvauskalusto, joka ei Mestarille kelvannut

Nämä olivat jääneet hyllyyn, joten otin ne. Blackmagic Pocket Cinema, monopodi ja kourallinen akkuja, joista osa toimii.

Lähtö on huomenna. Ensin laivalla Tallinnaan ja sieltä bussilla Riikaan. Perillä nopeat painajaiset ja sitten taas linjurikyytiä kohti ensimmäistä kuvauskohdetta Liepajan uimarantaa, jonka hiekan alla on palttiarallaa parin tuhannen natsien murhaaman juutalaisen joukkohauta. Kelpaa siellä lomalaisten heitellä rantapalloa ja tehdä hiekkakakkuja.

- Älä tule paha kakku, tule hyvä kak-ku!

Pää on aivan karuselli, kuten aina uutta projektia aloittaessa. Vaikka olen jokusen kymmenen elokuvaa ja videoteosta saanut valmiiksi, niin epävarmuus ei vaan haihdu. Ideat ovat muotopuolia sirpaleita eikä yksikään tunnu liittyvän toiseen. Onkohan Mestarilla joskus samoja huolia?

Hiekkaa ämpäri täyteen, ämpäri ympäri ja lapiolla taputtelemaan.