Vilnan vanhassa kaupungissa sijaitsee vihreä puutalo, jota paikalliset kekseliäästi kutsuvat Vihreäksi taloksi. Sinne on sijoitettu pieni, mutta huolella rakennettu Liettuan holokaustia esittelevä museo. Itselleni museot ovat aina olleet vähän hankalia kaluttavia. En ole kiinnostunut asiakirjoista, ruukun siruista, luista tai muistakaan historiallisista sormenjäljistä vailla tarinaa. Tuttu esitystaiteilija teki joskus installaation, jossa näytteillä oli kivi, jonka hän oli kaivanut metristä, kahdesta metristä jne. Jännittävää.
...mutta tänään on kahden museon päivä ja riisun kaikki haarniskat tunteen tulla, jos sellainen on tullakseen. Vihreässä talossa, kuten museoissa aina on tapana, on näytteillä aiheeseen liittyviä asiakirjoja, valokuvia ja muita historiallisia todistuskappaleita. Tässä tapauksessa näiden tehtävä on todistaa, että juutalaiset saivat Liettuassakin natseilta runtua. Tämän tiedän jo ilman, että sitä minulle tarvitsee jälleen kerran erityisesti todentaa. Baltian maissa juutalaisille annettiin vieläpä aivan erityistä runtua siinä mielessä, että muusta Euroopasta poiketen paikallisväestö osallistui innolla sikailuun esim. Virolle oli suuri ylpeyden aihe, että maa ensimmäisenä (ja oliko ainoana) kykeni ratkaisemaan juutalaisongelmansa. Tämä tarkoitti siis sitä, että kaikki Viron juutalaiset saatiin joko tapettua tai karkotettua. Harmillisesti virolaiset eivät näytä olevan enää kykeneviä moiseen tehokkuuteen, ainakaan jos asunnossani tehtyä katastrofaalista putkiremonttia käyttää mittapuuna.
Etsin siis tunnetta museossa ja se melkein on löytyä katsellessani Davidin tähti ja J-tuotemerkeillä varustettuja merkkivaatteita, juutalaisesta hautakivestä nikkaroitua veitsenteroitustyökalua (jolle varmasti löytyy agraarihenkisissä piireissä nimikin) tai huivia, jota keskitysleirille joutunut tyttö piti kaulassaan koko naiseutensa ja mummoutensa.
Yläkerrassa on pieni videoinstallaatio "Malina", joka tarkoittaa piilopaikkaa ja tila on sellaiseksi rakennettu. Olen kellarimaisessa huoneessa, jonka seinälle ripustettuun ryppyiseen säkkikankaaseen video ja ihan hyvä sellainen tilaäänineen heijastetaan. Video perustuu malinassa SS-herrakansaa piilotelleen tytön päiväkirjamerkintöihin - paikallinen Anne Frank siis ja tunne alkaa tulla sellaisella vyöryllä, että menee töiksi sen tuuppaaminen takaisin lähtötelineisiinsä. Video kestää vain viisi minuuttia enkä todellakaan halua kanssamuseoitsijoiden yllättävän minua nyyhkimästä valojen sytyttyä. Yritin jälkikäteen selvittää installaatiosta vastanneiden nimiä käyttäen yhteyttäni kansainväliseen ATK-verkkoon, mutta heikolla menestyksellä.
Toinen museo on parin minuutin laahustusmatkan päässä ja odotan kiinnostuneena kuinka Liettuan juutalaisväestöä sorsineet liettualaiset vastaavat uhriutumishaasteeseen lyömällä tiskiin Neuvostoliiton ja KGB:n.
"Jokaisesta entisestä Varsovan liiton maasta löytyy vähintään yksi KGB-museo ja samankaltaisia ne varmaan kaikki ovat", ajattelen mielestäni kaiken nähneenä turistina ja sitten teloitushuoneeseen päästyä tunne iskee jälleen. Se ei ole suru eikä liikutus, vaan inho ja ahdistus siitä millaiseen paskaan olemme myöntyviä ja suorastaan halukkaita itsemme upottamaan, jos joku vain osaa tarpeeksi nätisti mielistellä ja pakottaa.
- Mites tämmönen murhaaminen niinku liukuhahnalta?
- Periaatteessa kyllä ei. Mitä siitä maksettais?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti