Leikin loppu on seuraavan alku

Tänään viimeiset suunnitellut otokset. Tässä vihonviimeisestä ruutukaappaus:

...ja tässä vihonviimeisen otoksen kaikkein viimeisin ruutu:

Linnuntietä matkustettuja kilometrejä kertyi liki kymppitonni, mutta kun matkaa taitti Jerevan-Kiova lentoa lukuun ottamatta maakulkuneuvoin tuli niitä vyölle huomattavasti enemmän. Päälle 600 kuvattua otosta, raakamateriaalia yhteiskestoltaan liki 4 ja puoli tuntia. Eiköhän noista vartin leffan saa kasatuksi.

Pitkään ja hartaasti haaveiltu reissu on loppusilausta vaille tehty. Kohokohdat olivat Belgrad ja Jerevan, syvimmät aallonpohjat Istanbul ja Kiova eivätkä nekään upottavia olleet. Vähän rasittavia vain.

Haluaisinko elää lopun elämääni tien päällä ja näin kulkukoirana? Ehkä. Joku polte on jäljellä ja Suomessa lusiminen pimeässä vittumaisten lajitoverien tönittävänä ei myöskään houkuttele.

Jatkanko blogin kirjoittelua? Ehkä. On kiva, että tilastojen perusteella joku muukin kuin kaverit ja sukulaiset näitä päivityksiä on säännöllisesti käynyt lukemassa. Julkaisutahti ainakin vähäksi aikaa harventuu tai sitten ei. Uutta blogia ei ainakaan kannata aloittaa, tämä käy hyvin. Koko elämähän on yhtä suurta slobokokemusta.

Hotelli Hautalehto

Hotelli Ukrainesta Maidan-aukiolla piti tulla Neuvosto-Ukrainan piällysmiesten kruununjalokivi ja katseellaan aurinkoa seuraava näköismausoleumi. Toisin kävi. Hotelli Ukraine on ränsistynyt ulkomuseo, jossa yö maksaa 15-20 euroa, koska majoituslaitos on nykymittapuun mukaan ns. paska ja kukas nyt Ukrainaan muutenkaan enää matkustaisi kuin venäläiset, valko-Venäläiset jne. hämäräliikemiehet, mutta hekin hauskuuttavat huoriaan jossain Sheratonissa tai mitäs niitä nyt täälläkin on.

Hotelli Ukraine on toki klassikkohotelli ja näkymä huoneen ikkunasta verhoja raottaessa on pakahduttava ja joku neljästä natisevasta hissistä vie minuutissa kohtaamaan Euroopan lähihistoriaa ja vieläpä sellaista, jota ei ole ehditty museoida, vaan joka elää paikallisten mielissä tuoreena kipuna, suruna, innoituksena.

- Moi mun nimi oli Andrej 19 -vee ja nyt mä en ole enää koskaan missään.

-Muovikypärä ei suojele luodeilta. -Hyvä huomio. Kirjoita tämä muistiin!

Otin kuvat, väänsin parit itkut ja lähdin rautatieasemalle kotimatkan lippua ostamaan, jonka hinta nelinkertaistui, kun myyjä huomasi luukulle tulleen länkkärin oloisen. Ymmärrettäväähän se tavallaan on, koska 1. luokan lippu (jotka ovat siis ainoat länkkäreille tarjolla olevat) kustantaa paikallisten kuukauden keskipalkan verran. Jollekinhan ne täytyy myydä.

Setämies on ottanut hatun kainaloon kunnioittaakseen elämänsä uhranneiden nuorten muistoa. Kiitos uhrauksen pusines luistaa ja kukoistaa.

Lippujonossa takaa kuului suomea. Ensin sitä ei hahmottunut, koska parissa kuukaudessa sitä on oppinut olemaan kuulematta. Kaksi noin suunnilleen lasteni ikäistä työttömäksi jäänyttä raksajätkää pähkäilivät samaa lipunhintojen inflaatiota. Lähdimme oluelle, sitten syömään. Vodkaa tuotiin ja maljoja kohoteltiin: finsky kamrat! Sitten taidettiin vähän painiakin ja setämiehelle seurauksena tuli kaikkien muiden reissun aikana kerättyjen taisteluvammojen lisäksi astuessa viheliäisen kipeä polven vääntymä. Vääntyneet rillit optikkotäti sentään korjasi 50 sentillä täällä Krakovassa, joten näkee taas eteensä. Joelille ja Danille hauskaa loppureissua!

Ne Maidanin hulinat, joita Ukrainassa vieläkin ahkerasti muistellaan (soihtukulkueet jne.) alkoivat siis siitä, että Kiovan hipsterinuoriso halusi liittyä EU:iin. Koko ajan Kiovassa pähkäilin sitä, että onko Ukraina Eurooppaa. Maantieteellisesti varmastikin näini, mutta entä kulttuurisesti? No ei todellakaan, Ukraina on Venäjää. Slaavikyykyt, äidin aikuisille pojilleen leikkaamat pottatukat, Addun slobouniformut, pakkasella minihameissa kymmenen sentin piikkikoroilla sipsuttavat sutturat, joka kulman takana korvaan kuiskutelevat  maailman surkeimmat huijarit jne. Kiovan keskusta toki on kaunis ja venäläisen mittapuun mukaan suht siisti ja sivistynyt, mutta ei se popula yhdellä hakemuksella eurooppalaiseksi muutu vaikka kuinka mieli tekisi.

Ukrainan ja Puolan välisen rajan ylittäminen oli kuin laskeutuminen avaruudesta kotisohvalla tai toisinpäin. Krakovassa hotellin respa tunnisti sarjayöpyjän:

- How was Ukraine?
- Like Russia.
- I told you so.
- ...
- Here's your key.

Hetkisen kaunis

Koska taiteilu on myös palveluammatti, niin nyt selkeät ohjeet täydelliseen päivään Jerevanissa:

1) Bongaa "Moi moi"-tyyppejä. Ne harvat armeenit, jotka osaavat lontoota tykkäävät moikkailla länkkäreitä. Moikkaa takaisin, heitä ylävitoset!

(Toinen teoria on se, että mulla on joku kaksoisolento, joka on Big in Armenia. Mene ja tiedä.)

2) Äimistele "Äiti Armenia"-patsasta ja sen juurella toisiaan kuvaavia kiinalaisturisteja. Pähkäile missä kuningasideahautomossa on keksitty sijoittaa patsaan juurelle hävittäjälentokone, panssarivaunuja ja muuta sotilaskalustoa.

3) Jatka matkaa viereisen talven autioittaman huvipuiston läpi. Paikka on täynnään kulkukissoja. Mouruamista ja maukumista tulee joka puskasta. Vajoa runollisiin fiiliksiin.

4) Kohtaa yksi modernin maailman ihmeistä: The Cascades Complex. Ei mitään hajua onko tuolle mystiselle, massiiviselle, jalat alta (monessakin mielessä) vievälle rakennelmalle suomenkielistä nimeä, joten tällä mennään. Lähesty majesteetillista Cascadesia nimenomaan portaiden yläpäästä, jolloin saat jylhistä mittasuhteista paremmin otetta ja lähde kapuamaan alaspäin. Säikähdä sitä kuinka alhaalla kaupunki näyttää olevan. Jos olet parisuhdeseurassa, niin pysähtele välitasanteille kuhertelemaan. Kun olet lopulta hikisenä ja hengästyneenä kompleksin juurella ns. patsaspuistossa katso taaksesi ja hämmästy.

Veistoksen nimi ei ole "Rimming Hornheads" vaikka pitäisi.

5) Käy elokuvaohjaaja Sergei Parajanoville omistetussa museossa, jonka on suunnitellut elokuvaohjaaja Sergei Parajanov. Arvosta ja diggaile hullua, egoistista huumoria, joka yltää liki dalimaisiin sfääreihin. Itselleni kohokohta oli bongata elokuvafestivaalin mainosjuliste, jossa otsikon "Filmmakers of the Future" alla oli silloin 62-vuoriaan Parajanovin nimi. Vielähän tässä ehtii!

6) Mene syömään! Mene syömään mihin vaan, kaikki on hyvää. Jos haluat maksimoida nautinnon mene paikkaan, jossa väkeä on kunnolla ennestään eikä kellään ole puku päälle. Mene ikkunapöytään ja jos olet kova jätkä, niin vedä keuhko- tai sydänkebab. Tilaa särpimeksi suomalaista vodkaa. Se on täällä arvostettua ja itse asiassa niin arvostettua, että tilatessasi suomalaista vodkaa saat mahdollisesti venäläistä vodkaa, jolla on vain Suomeen viittaava nimi esim. Finsky, Helsinsky, Saimaa tai Laplandia. (Sivuhuomiona Kossua saa lähimarketista).

7) Kun olet kylläinen ja pakkasen rankaisema maallinen tomumaja alkaa sulaa, katso ulos ikkunasta ja hämmästy kuinka armenialaisten elekieli, rytmiikka ja ilmeet ovat kovin kotoisia. Aika-avaruusjatkumoon tulee repeämä ja huomaat olevasi rinnakkaistodellisuudessa, jossa hyvin ruskettuneet suomalaiset hymyilevät toisilleen, voivat paksusti ja omaavat terveen itsetunnon. Liikutu, jos vielä osaat.

Olimme kuin kreivit, paroonit

Tbilisin ja Jerevanin väliä liikennöivä juna puksuttaa väliään hartaudella. Kilometreissä matkaa taitetaan nelisen sataa ja aikaa siihen  saadaan kulumaan vajaa 11 tuntia. Tämä sisältää toki noin tunnin mittaiset rajamuodollisuudet, mutta eivät nämä idän junat pikasellaisia ole.

1. luokan lippu kustantaa 40 euroa ja siihen hintaan saa tyynyt ja lakanat, jotka on ehkä pesty, sekä mahdollisuuden kokea millaista on ollut puolueuskollisten luksus 80-luvun Neuvostoliitossa.

Oli niin ylellinen meininki päällänsä, että latasin kallista värifilmiä kameraan.

Junan käytävä daideellisesti maalatun lasioven läpi kuvattuna.

Ravintolavaunun kelmeä valaistus houkuttelee olemaan syömättä.

Ravintolavaunussa oli tarjolla keksejä, kääretorttua, vodkaa, armanjakkia ja pullovettä. Kysyn, että eikö nyt oikeasti ole mitään suolaista? Ei nyt ole, voi kettu, harmittelee kanttiinia pyörittävä babushka. Valitsin listalta tortun tuliliemellä ja vaikkei se kauhean pahaa ollut, niin ei tota settiä kovin usein viitsisi uusia. Tai ken tietää!


Matkakirjallisuuden klassikko, Paul "Louis Theroux'n faija" Theroux'n "Suuri junamatka" (The Great Railway Bazaar) kertoo amerikkalaisesta dosettitason älyäijästä, joka matkustaa ristiin rastiin Intiaa rautateitä pitkin. Jokainen kappale noudattaa samaa kaavaa: kertojaminä on syventynyt luksushyttinsä sakraaliseen rauhaan lukemaan jotain maailmankirjallisuuden klassikkoa teetä ryystäen, kun täydellisyyden pistää pirstaleiksi hytin toiseksi matkustajaksi pelmahtava haiseva alkuasukas, joka kertoo tarinansa. Juju on kai siinä, että vaikka nämä tarinat ovat toinen toistaan mielenkiintoisempia, niin kertojaminää ei kiinnosta edes vähää alusta. Jostain satiirista siinä oli mitä ilmeisemmin kysymys, mutta en jaksanut lukea koska odotin jotain aivan muuta: Seikkailuja! Eksotiikkaa! Hellekypäriä ja kiniinin maun peittämiseen kehitetyn Gin Tonicin holtitonta väärinkäyttöä!

Olin kamalan pettynyt, kun hyttiini pelmahtanut alkuasukas olikin tulkinnut lippuaan väärin ja jätti minut yksin kääretorttuineni. Yöllä näin suljetun ravintolavaunun lasioven läpi kanttiinibabushkan ja hyttiemännän ryystämässä seljankaa ja muutakin pikkusärvintä oli pöytään katettuna. Onneksi eivät sentään nauraneet.

Ei se Georgia, vaan se toinen!

Rajan ylitys Turkista Georgiaan menee vähän eri tavalla kuin jossain toisaalla. Bussi jättää matkustajat ylityspaikalle johtavan tien varteen ja kääntyy takaisin. Sitten kävellään pois Turkista ja vilautetaan passit herralle, joka ei jaksa nostaa katsettaan. Sitten kävellään lisää ja tullaan seuraavaan tarkastuspisteeseen. Ensimmäinen kerta tämäkin, että Suomen/EU:n passi aiheuttaa erityistoimenpiteitä. Minut otetaan sivuun ja passikuvaa vertaillaan naamaan pitkään, useaan otteeseen, sekä  hartaasti koomisuuteen asti. Sitten pistetään odottamaan, käydään jossain soittelemassa tai pyytämässä konsultaatiota esimieheltä. Sen jälkeen kysellään tarkoitusperiä ja ennen kaikkea kauanko maahanpyrkijä oli viettänyt aikaansa Turkissa. Mitä Suomessa on tällä välin tapahtunut, kun maailmaan yksi harmittomimmista kansoista on siirretty ainakin Georgiassa Axis of Evil -kategoriaan?

Kun rajamuodollisuudet oli lopulta hoidettu, niin otin taksin ja hinnaksi hotellin oven eteen sovittiin 20 laria eli oisko tuo semmoset 7-8 euroa. Matka rajalta Batumiin, lähimpään kaupunkiin kesti puoli tuntia ja kysyin kuskilta oisko ok, jos käytäisiin ensin rautatieasemalla ostamassa lippu huomiselle Tbilisin kyydille. Käy. Ostan junalipun, buukkaan hotellin kännykällä ja kuski juo sillä aikaa kahvit, sekä polttaa tupakin.

- Our hotel has a spa and a fitness...
- Do I look like a fitness kind of person to you?
- No.
- Should I be instulted?
- That was a compliment.

Aamulla oven ulkoilmaan avatessa iskee ylläri. Menin nukkumaan Georgiassa ja heräsin Neuvostoliitossa. Kivaa nostalgiaa, Ladat ja kaikki.



Georgian suuren pojan, Stalinin, syntymäkotiin täytyy päästä ja helpoiten se sujuu ihan rehdisti opastetulla turistikierroksella.

- Yes. We have a tour there day after tomorrow.
- Not tomorrow? Next day I should be on my way to Yerevan.
- No. Sorry.
 - Damn. I'm a huge Stalin-fan.
- Ohh! Me too!
- ....

Josif,  tuo vanha konna, ei täällä ole mikään naurun, vaan isänmaallisen ylpeyden aihe.

Istanbulin sääsket

Aamu alkaa sääskenpuremien laskemisella. Tusina on minimi, ennätys 28. Suomalaisiin itikoihin verrattuna nämä ovat luokkaa häijympiä, Ensinnäkin siinä missä kotoisen hyttysen purema kutiaa tunnin pari nämä näppylät raavituttavat päivätolkulla. Viheliäisintä on se, että näitä sääskiä on vaikea nähdä ja liki mahdoton kuulla, niin pieniä ne ovat. Ja nämä ovat vain yksi Istanbulille ominainen sääskilaji ja se vähiten kiusallinen.

Raivostuttavimmat Tuotesääsket kyttäävät veren sijaan käteiskukkaroa ja luottokorttia. Periaatteessa niiden pitäisi olla harmittomia, koska harjaantunut silmä erottaa niiden lähestymisen jo kaukaa feikkibulgareineen ja muine lasihelmineen ja ne lakkaavat saalistamasta, jos vain jatkaa kulkuaan niitä mukamas noteeraamatta. Niillä on omat, muiden sääskien kesken sovitut saalistusreviirit, joita ne harvoin ylittävät - vähän kuin pyhä rippivesi, krusifiksi tai puinen vaarna sydämen läpi ovat myrkkyä näiden romanialaisperäisille sukulaisille.

Hagia Sofian jeesus-sääski kyttää katonrajassa herkkäuskoista saalista.

Kolmas sääskilaji (ja vaikeimmin vältettävä) ovat Ravintosääsket, jotka houkuttelevat uhrejaan kauniilla ruokapornokuvilla, jotka kuten pornolla usein on tapana, eivät vastaa todellisuutta. Hinnat ovat myös täysin hävyttömiä verrattuna muuhun Turkkiin ja paskaa "ruokaa", paskalla palvelulla ja paskalla hinnalla vedettyäni otin käyttöön kaikkialla muualla maailmassa toimivat keinot eli mene pois nähtävyyksien ja hotellien välittömästä läheisyydestä ja etsi ravintola missä paikalliset syövät.

Ei toimi Istanbulissa. Saan eteeni pienen lautasellisen kylmiä perunoita ja kuivaa lihaa, jota on mukamas herätelty henkiin kaatamalla sen päälle öljyä. Se on pahaa ja haiskahtaa jo vähän pilaantuneelta, mutta vedän sen alas, kun näen, että viereisessä pöydässä joku isoisältä perittyyn pukuun sonnustautunut Ahmed vetää samaa turistihotellin roskiksesta pyydystettyä lautasta 16-tunnin duunivuoron päätteeksi. Hyvä "jumala"! Nämä sääsket imevät verta toisistaan! Maa aukeaa jo valmiiksi kiikkerän tuolini alla paljastaen kaiken empatian uhristaan imevän pyörteen, jonka tuolla puolen on Katmandussa riksha-kuskien pohkeita puristellen testaileva kasvissyövä hippi, joka on "kahtelemassa vähän muailmoo", ennen kuin ottaa postin isin sweatshopin pääruoskijana. Viime hetkellä huomaan kuilun reunalla ohuen oksan, jossa juuri putoamaan haluava keltainen post-it tarra kertoo pelastuksen ilosanoman: "Hotellihuoneesi minibaarissa on kylmenemässä eilen ostamasi pullo paikallista valkkaria. Sitä parempaa". Viimeinen oljenkorsi harvoin sisältää suklaamunan lisäksi myös yllätyslelun ja siksi tartun tähän.

Sääskijugend totuttelee turistiveren makuun leirikeskuksessa.

Sääskenpoikanen on haistanut turistin lompakon.

... ja sitten satoi. Ensimmäisen kerran koko reissun aikana ja satoi paljon. Kaatosade on hyvä, kuten yksi aikamme suurista ajattelijoista, Travis Bickle asian muotoili: "Thank God for the rain to wash the trash off the sidewalk.".

Istun kahvilla ja sade lakkaa. Kulman takaa pomppaa Tuotesääski esittelemään yhtä rumimmista matoista, jota olen koskaan nähnyt ja olen nähnyt monta, koska tapaan kulkea katse kohti lattiaa kun pähkäilen jotain.

- Hello mister! You from Russia!
- No.
- Ukraine?
- No.
- Chech?
- Not even close.
- Germany! You sound german.
- No I don't!
- Ah! You Syria!
- Syrian what? Fuck. Look my friend... do you go to a coffee shop to buy a carpet or to a carpet shop to have a cup of coffee? I'm confused.
- ...
- Bzzzzzz!

Välistä pudonneet

Montenegrokin on valtio Euroopassa ja sen pääkaupunki on palttiarallaa Tampereen kokoinen Podgorica. Oman erityspiirteensä Podgoricalle antaa se, että siellä ei ole oikein mitään nähtävää eikä tekemistä. Paikallisväestö vaikuttaa tähän jo sopeutuneen päätellen siitä, että jos menee ravintolaan syömään kuudelta ovat isännät jo täydessä pöllyssä. Juopottelu saa ajan mukavasti laukkaamaan.

- Syö Mika vähän makkaraa, mjötöööh?!?

Yksi taidemuseo löytyy sentään osuvasti psykiatrisen sairaalan naapurista. Siellä on esillä kokoelma nykytaidetta edesmenneen Jugoslavian alueelta. Tullessani sisään ilmeisesti vuoden ensimmäisenä asiakkaana museon ainoa työntekijä tulee ulos toimistostaan alkaen hitaasti laahustaa kohti. Sopivalle etäisyydelle ehdittyään mies, joka edustaa tyylikkäästi keski-ikäisen miestaiteilijan stereotyyppiä, aloittaa montenegron kielisen monologin (negrologin?) kestoltaan ehkä pari minuuttia. Puheen mukana tulee myös haju; aamuyön tunteina nautittu keittopäivällinen. Kuuntelen ystävällisesti loppuun ja kerron sitten englanniksi, etten ymmärtänyt sanaakaan. Mies nostaa kätensä seinää vasten kuin tukea ottaakseen, katsoo lattiaan ja huokaisee syvään. Sitten mies ryhdistäytyy, katsoo takaisin vieraaseen ja sanoo: "Upstairs nothing. Only offices.".

Napakat tiivistykset eivät ilmeisesti ole montenegron kielelle ominaisia.

Saapuminen Kosovon pääkaupunkiin Pristinaan yöbussilla on elämys sinänsä. Bussi kiemurtelee hitaasti alas vuoren rinnettä kaupungin valojen näkyessä kilometrin päässä alhaalla. Tie on niin kapea, että sitä ei bussin ikkunasta näe ja tunne on kuin leijuisi tyhjän päällä hitaasti alan keinuen ja kaarrellen.

Ei Pristiinassakaan mitään jymynähtävyyksiä ole, mutta tunnelmaa sitäkin enemmän. Sekoitus Eurooppaa, orienttia, nuori valtio, nuoret ihmiset, loputon optimismi ja ystävällisyys niitä harvoja matkustavaisia kohtaan, jotka kaupunkiin eksyvät on aika maittava paketti ihan vain oleilla sen kummemmin mitään tekemättä.

Etnograafisessa museossa kävin ja kuraattori oli sattumalta viettänyt lapsuutensa Suomessa pakolaisena. Sain yksityiskierroksen kiihtyneen innostuneine opastuksineen. Uskon peittäneeni aika hyvin oman innostuksen puutteeni, mutta lopuksi keskustelimme ihan mielenkiintoisia jalkapallosta, suomalaisuudesta ja kosovolaisuudesta.

Kosovo on taas liukumassa levottomampaan suuntaan. Jo tulopäivänäni parlamentissa opposition edustajat olivat iskeneet kyynelkaasulla ja pippurisumutteilla. Sitten ottivat kaduilla yhteen mielenosoittajat ja mellakkapoliisit. Kaiken takana on kuulemma Venäjä, joka lietsoo epäsopua Pohjois-Kosovon serbiväestön keskuudessa. Kuulostaako tutulta? Venäjä näyttää löytäneen uuden geopoliittisen roolinsa riidankylväjänä.

Mellakkapoliisi kiinnittää huomionsa epäilyttävään setämieheen kameran takana.

Suomessa ei uutisissa kuulemma ollut aiheesta mitään. Mitäpä ne meidän naapurimaamme aggressiot meille kuuluisivatkaan. Jauhetaan vaikka uusimmasta "Vain elämää"- kaudesta.

Vaihdan nyt tyyliä lennosta...

Kuvien kerääminen ja ihan silkka matkustelu vie energiavarantoja, joten ei jaksa enää viisastella ja hioa kirjoittelua. Vedetään lonkalta ja tässä muistiinpanot Thessalonikista:

Reikassa tullut käytyä viimeksi pari vuosikymmentä sitten ja mikään ei näytä muuttuneen. Helleenit ovat laiskoja, itseään täynnä olevia säätäjiä, jotka eivät osaa oikein mitään muuta kuin yksinkertaisten asioiden sähläämisen kryptisen monimutkaisiksi. Toivottavasti eivät koskaan muutukaan - ylävitoset!

Thessaloniki taitaa olla Reikan toisiksi suurin taajama ja täällä ollaan vain pikaisella läpikulkumatkalla Istanbuliin. Mannet kerjää joka paikassa, "nokkelimmat" työntävät lastenrattaita tai soittavat nuotin vierestä hanuria. Vessapaperin kestävä viemäröintiteknologia ei ole vieläkään tänne ehtinyt, vaikka kaikkialle muualle on ja jossain viidakossa nauretaan räkä poskella reikkalaisille putkimiehille. Kahvit osaavat keittää, pullat leipoa ja viinit käyttää, joten mitään akuuttia hätää ihmisellä ei täällä ole. Raunio tuolla, toinen siellä, älämölöä tulee kaikista päistä käsien ja jalkojen heiluessa.

Häijy kanttura pitää kaikki ilmapallot itsellään eikä anna lapsille yhtään.

Aamu oli sumusta kaunis, mutta vähän vilpoisa. Otin kuvia satamassa poijut kuvan keskiöön kiinnittäen ja ihan nätiltä mielestäni näyttivät. Satamaan oli rakennettu kyldyyriväelle näyttely/museoalue, mutta reikkalaiseen tyyliin kaikki oli kiinni, koska kukas sitä nyt viikonloppuna moista.

Välistä jäi niin Montenegrot kuin Kosovotkin. Niistä jotain sitten jossain välissä ja kerrottavaa onkin. Seuraavaksi körötellään 10-12  tuntia Istanbuliin. Pakarat alkavat olla terästä.

Kaksi piiritystä

Sarajevo on kaupunki, jota pommitettiin armottomasti serbien toimesta lähes neljän vuoden ajan. Tästä on kulunut pian 20 vuotta ja pommituksen jälkiä on vieläkin nähtävissä  kaupungin keskustaa myöten. Bosniakit eivät pidä kiirettä paikkojen siivoamisessa tai ehkä jälleenrakennukseen ei yksiselitteisesti ole varaa. Bosnia-Herzegovina vaikuttaa näistä Jugoslavian hajoamisen synnyttämistä uusista valtioista ylivoimaisesti takapajuisimmalta. Siinä missä naapurit pistivät hihat heilumaan B&H:ssa on ilmeisesti lähinnä juotu teetä, polteltu vesipiippua ja kuunneltu kaihoisia iskelmiä, jotka länsimaalaiseen korvaan kuulostavat kissan kiduttamiselta.

Yhtä tällaista ikuisuusprojektia olen tullut kuvaamaan ja repusta kameraa kaivellessani paikalle parkkeeraa yksityisoppaan vuokrannut henkilöautollinen amerikkalaisia Lonely Planet-pimuja, jotka etsivät Euroopasta UG-spotteja taalat roiskuen tuhansien kaltaistensa tapaan. Jännää pitää olla muttei liian ja siksi päreiksi pommitettua vanhainkotia kauhistellaankin empatiaa valuen tien varresta vähän kauempaa.

Kai ne voisivat mennä edes vähän lähemmäksi?, ihmettelen rauniorakennuksen reunalle kävellessäni. Miksei opas niitä sinne taluta? Onkohan syynä romahdusvaara tai mahdollisen nilkan nyrjähdyksen seurauksena syntyvä vuosia jatkuva oikeusvääntö amerikkalaisessa huumorituomio-istuimessa?

Katselen kivikasaa tarkemmin ja tuumin, että jos tämä on tässä asennossa könöttänyt pari vuosikymmentä, niin todennäköisyys sille, että se romahtaa niskaani seuraavan tunnin aikana on aivan mahdottoman pieni. Menen sisään.

Puu kasvaa katon läpi.

Sisäpihan suihkulähde.

Pieni polku johtaa paratiisiin. Porttia ei ole merkitty vilkkuvin valomainoksin.

Juuri kun olen lähtemässä selviää miksi opas ei tuonut asiakkaitaan tänne peremmälle. Ne nousevat esiin pimeästä ja liikkuvat kohti ihmeen ketterästi toinen käsi ojossa ja toinen kohti avointa kitaa osoittaen. Köyhät! Minut on piiritetty ja maassa, jossa sosiaaliturvaa ei tunneta kannattaa parempiosaisten köyhiä pelätäkin.

Annan jätkille kolikoita taskunpohjalta kuvauspaikan vuokraksi ja pahoittelen kun näin varoittamatta tulin kyläilemään. Kuittia eivät antaneet.

Kurkunleikkaajan aamiainen

Nyt ruoka-asiaa.

Danube-joen rantaan Beogradissa (Belgrad? Belgrade?) ankkuroidun laivahotellin aamiaislista tarjoaa vaihtoehtoja: mannermainen, englantilainen ja serbialainen. Suomalaista aamiaista (musta kahvi, rööki ja Burana) ei ole tarjolla ja valitsen serbialaisen, koska se on kallein ja täällä olen rahamiehiä.

"Serbian breakfast"-teoksen hallitseva elementti on nelinkerroin taiteltu 6:n munan omeletti. Se on vähän väritön, mutta epäsymmetrinen laskostus tuo muotoon mielenkiintoisuutta. Tästä oikealla on ruusukkeiksi muotoilta kinkkua, alla paksuja siivuja verenpunaista salamia, sekä näiden alla jäätelökauhalla muotoillut smetana- ja punapaprikatahnapallot. Lisukkeena tarjoiltiin eilisiä sämpylöitä.

Teoksen lähestyminen on vaikeaa, koska en ymmärrä eri elementtien välisiä suhteita ja alan kokeilemaan. Voitelen sämpylänpuolikkaan smetanalla, lisään kasan punaista töhnää ja kinkkua. Maku on vähän outo, muttei paha ja mieleen tulee ajatus Suur-Serbiasta, joka hallitsisi poliittis-taloudellisesti koko entistä Jugoslaviaa. Otan siivun rouheisen rasvaista salamia samaan haarukkaan munakkaan kanssa ja ajatus alkaa selkiytyä: Kyllä! Asein alistaen Balkan on meidän! Moskovan patriarkalle uskollinen herrakansa! Panslavismi! Smetana, paprikamössö, salami! Pois alta bosniakit, kroaatit ja Slovenian paskaväki, resuperseet, muslimit, albaanit! Sbrerenica! Syökää naiset, raiskatkaa karja!

Sitten lautanen viedään pois ja tilalle tuodaan kulhollinen hedelmäsalaattia. Jostain kuuluu kaikainen jylinä, lähestyvien räjähdysten äänet, lasten- ja naisten avunhuudot. Tarjoilija juoksee salin poikki verta essussaan ja keittiön ovesta paiskautuu lattialle liekehtivän keittiömestarin ruumis, jota apukokki yrittää sammuttaa kermaa tursuavalla sifonilla. Taivas pimenee NATO:n pommikoneista ja kaikki pannaan paskaksi. Turhaan söin munakkaan, voitelin sämpylät, survoin salamit kitaani, avasin vyön ja pari ylintä nappia pakottaen alas viimeisetkin appelsiinin lohkot.

- I hope you still have room for more?

Lähden sulattelukävelylle. Vastaan kävelee miehiä, joiden ikänsä puolesta arvelen osallistuneen taisteluihin. Kuinka monta tuo tappoi? Onko tuo syyllistynyt sotarikoksiin vai kuuluiko siihen erään tutkimuksen mukaan 80%:n sotilaista, jotka ampuvat tahallaan ohi?

Joen rannalla sotarikollisten lapset karusellissa, sotarikollisten vaimot ostamassa grillattuja maissintähkiä, kauppakeskuksessa sotarikollisten rakastajattaret ostamassa helmikaulakoruja ja tämän tornin juurella taiteilevien sotarikollisten työhuoneita.

Tämä torni on se mitä on jäljellä Sejmisten Judenlagerista, natsi-Saksan maastamuuttajien vastaanottokeskuksesta.

Istutaan karuselliin.

Asema Päällikön

Junamatka Bukarestista (maanpäällinen helvetti) Timisoaraan (aika hipsteri yliopistokaupunki) kestää aikansa ja sisältää mm. jokaisen aseman välisen "Superkonnari vastaan pummilla matkustavat romanit"- taistelun, vieläkin korvissa soivaa, ikonista mainoslauluaan "Aqua minarale! Coca-Cola! Dolci!" kailottavan Ravintokorikauppiaan, sekä vaikeasti mitattavan määrän tylsyyttä ja perseen puutumista.

Junaa odottava mies meditoi viisarien liikkeeseen keskittyen, kunnes mekaaninen naisääni ilmoittaa junavuoron valaistumiseen olevan peruttu tältäkin päivältä.

Jos ei omista teräksisiä pakaroita ja loputtoman kiehtovaa omaa sisäistä maailmaa, niin ainoa varteenotettava ajanviete Romanian rautateillä ovat Asemapäälliköt.

Matkalla Timisoaraan juna pysähtyy palttiarallaa kymmenesti ja jokaisen pysäkin välillä on tusinan verran asemia, jossa yksikään juna ei ole pysähtynyt ihan viime vuosikymmeninä tai mahdollisesti koskaan. Jokaisella tällaisella asemalla on kuitenkin asemapäällikkö, joka seisoo valtakuntansa edessä komeassa puna-sinisessä uniformussaan ja koppalakissaan ohikiitävää junaa tervehtien. Erityisen hämmentäviä asemien ohitukset ovat auringon laskeuduttua, kun näkee, että kilometrien säteellä ainoa valo pimeyteen tulee juuri ja juuri maitolaituria suuremman asemarakennuksen sisältä. Tämä valo piirtää asemapäällikön kauniiksi siluetiksi menneisyydestä, jolloin valtiot huolehtivat kansalaisistaan antaen näille aseman ja arvon eikä mielialalääkkeitä ja kaljarahaa.

Jonkun romanialaisen kamerataiturin kannattaisi käydä kuvaamassa nuo arjen sankarit ennen kuin tehokkuuskonsultit laskelmineen ehtivät Bukarestin lihapatojen ääreen.

... mutta sitä ennen Romanian ylpeä, mutta persaukinen kansa saa nukkua yönsä rauhassa. Junat kulkevat raiteillaan, ne kulkevat ajallaan ja niiden ylvästä kulkua siivittää komeiden, ryhdikkäiden ja tunnollisten asemapäälliköiden armeija.

- Ollos huoleton, poikas valveil on!

Draculan linnan salaisuus

Karpaattien Nero, Nicolau Seivästäjä, tilasi itselleen omaa erinomaista ainutlaatuisuuttaan kuvastavan palatsin. Lasku lähetettiin Romanian kansalle, mutta Seivästäjä ei koskaan nähnyt kansalta suojelevaa linnakettaan valmiina, koska kansa vittuuntui palatsin paskaan arkkitehtuurin ja muutamiin muihinkin juttuihin ja päästi verenimijän muille imutusmailleen.

Ceuasescu-jugend malttamattomina pöksyt valuen odottaa sisäänpääsyä kaikkein pyhimpään.

Jälkipolville jäi ihasteltavaksi ja ihmeteltäväksi maailman mittatilavuudeltaan toiseksi suurin ja painomassaltaan suurin rakennus, joka on niin raskas, että se uppoaa millimetrin vuodessa. Upeaa Nicolau! Mainitsinko, että eukollas oli Romanian ellei koko Euroopan huikein kenkäkokoelma?

Dracula Kakkosen Palatsi on nykyään Romanian parlamentin kokoontumispaikka ja se tehdään selväksi heti alussa. "Tämä ei ole mikään Hullulle Diktaattorille naurun paikka kera Markus Kajon, vaan vakavaa keskustelua meidän arkkitehtuurin ystävien kesken." Ryhdistäydyn.

Ensin selvitetään turvallisuustarkastus, joka jämptiydessään voittaa useimmat lentokentät. Ehdin läpi ensimmäisten joukossa ja jään seurailemaan kuinka jenkit käyttäytyvät kuin murrosikäiset nulikat ilveillen ja eleillen, kun heidän tarkoitusperiään juletaan tutkia.

Seuraavaksi vuorossa on jännittävä ihmiskoe. Meille ilmoitetaan, että ryhmä jaetaan kahtia ja ensimmäinen ryhmä lähtee nyt ja seuraava parin minuutin päästä. Käy kuten arvata saattaa, että jenkit ryntäävät ensimmäisinä ja samalla muu hieno väki. Jäljelle jää parikymmentä skandinaavia, saksalaista, hollantilaista ja polakkia. Noita pohjoisia ihmettelijöitä, joilla ei ole kiire minnekään, mutta jokunen kysymys esitettävänään. Hyvä niin, koska oppaaksemme arvottiin hienojen ihmisten voittajaryhmän ryhdikkään Adoniksen sijaan juuri ja juuri kääpiön määrittelyn peittoava tyttönen, jonka ääni pettää höyhenen pudotessa lattiaan, mutta joka tietää kaikesta kaiken ja rakastaa kysymyksiin vastaamista. "She's good, she's good", hoetaan jossain ja hyvä hän tosiaan onkin. Jään hetkeksi tarkkailemaan tuota lintusta ja koko rahan edestä tuleekin. Aina ulkoa opetellun puheensa läpi vedettyään hän luo katseensa maahan ja rymistelee kuin tankki läpi turistilaumansa lanteillaan tilaa tehden kohti seuraavaa kohdetta. Tai ei siis rymistele, vaan tömistelee kuin kuulaa työntävä maatalonemäntä ja näin tekee tuo tuulenohut akateeminen ajatus, jonka luista saisi perunalastuja.

Koko varrellaan hän huutaa maailman lehdiksi ainutkertaisuudelleen.

Opin monia asioita ja oppiminen jos mikä on kiva juttu, mutta hienoin hetki oli se, kun oppaamme, joka pienestä varrestaan joutui ei huutamaan, vaan kiljumaan tullakseen kuulluksi, kavahti kirskuvaa ääntä, joka syntyi työmiesten raahatessa lattiaa pitkin jotain metallilevyä. Kukaan ei ole falsettiaan kimeämpi.

Kuten kuvasta näkyy palatsin Vaaleanpunainen huone on nimensä veroinen.

Niin se salaisuus? Palatsin lattioiden kuviointi noudattelee rakennuksen pohjapiirustusta eli lyömällä suomalaiskansallisesti leuan rintaan kohti uusia pettymyksiä hiffaa pakoreitin karkuun niskaa kyttäävältä torahammas-saalistajalta.

Älkää muistako

Ensin matkustetaan metron päätepysäkille. Sitten otetaan paikallisbussi, joka kiemurtelee kukkulalta toiselle pienten omakotitalojen välistä. Kun ollaan aivan Budapestin äärimmäisellä laidalla, jossa yksi harha-askel johtaa putoamiseen takaisin Suomeen ollaan perillä. Tämä on puisto johon on haudattu menneisyys, jotta seuraava sukupolvi voi uusia edellisten virheet ja levitellä käsiään: "Meille ei kerrottu.".

Hyvä dynaaminen draivi ja fantastisen positiivinen tekemisen meininki.

Puistossa on näkökulmasta riippuen joko vaikuttava, hauskuuttava  tai ahdistava kokoelma sosialismin realismia edustavia veistoksia Unkarin kommunistiselta ajalta. Sankarityöläiset suuntaavat eteenpäin kuin kokoomusnuoret verotusta päin ja Suuret Johtajat patsastelevat menneisyyden graniittina kuin Kolme Ässää tänään niin ikään valitsemissaan tiedotusvälineissä digitaalisesti.

Kuvassa oikealla kuppaan kuollut vasemmistopopulisti, joka kävi Tampereella.

 "Memento Park" on kiva paikka ja rauhaisa keidas poissa kaupungin keskustan joutavasta älämölöstä. En tiedä kuinka suosittu se on sesonkiaikaan, mutta näin marraskuun alussa sain kaiken melkein itselleni, mutta jotenkin paikan etäinen sijainti arvelutti. Moskovassa on vähän samanlainen eilisen sankarmonumenttien hautalehto, mutta se on sentään ihan hyvällä paikalla Gorki-puiston liepeillä. Unkarilaiset haluavat ilmeisesti piilottaa historiansa sen sijaan, että käsittelisivät sitä ja oppisivat siitä.

Mikä ettei, siitä vaan. Täydellä höyryllä Unkari tosin kirjoittaa seuraavaa häpeällistä kappalettaan, joka kertoo neonvalaistuissa Hummereissa sikailevista pukuäijistä suttuisine huorineen Euroopan johtavana pornoteollisuusmaana samaan aikaan, kun kodittomat täyttävät metroasemat ja vanhukset kanniskelevat yökerhojen mainoskylttejä leipänsä eteen.

Bussia odottaessa Memento Parkin edessä mieleen tulee unkarilaisen kirjailijakollegansa väärinajattelusta KGB:lle vasikoinut Matti Rossi, joka näyttää ehtineen jo putinistien riveihin. Onneksi mieleen tulee nopeasti, että onkohan ihastuttavan tyttöbändi "Kitkerien neitsyiden" suloisesti laulahteleva ja tanssahteleva Vappu Rossi hänelle kenties sukua?

Tätä pohdiskellessa päässä alkaa soida Radiopuhelimien ikivihreä schlager "Ajattele", joka nimestään huolimatta kehottaa ajattelemaan.

Ette te pääse keskitysleirille

Krakova sijaitsee etelä-Puolassa ja kulttuurisesti keski-Euroopassa. Kaupunki, josta sinne junailin eli Varsova, tuntui sijaitsevan jossain post-soviet-Venäjällä kasinoineen, huorineen ja ympäri vuorokauden avoinna olevine vodkakioskeineen. Krakovassa päästin helpottuneen huokauksen heti asemalle päästyäni. Asema on kaupungin käyntikortti. Vaikutus, jonka se matkailijaan tekee voi olla lähtemättä vaikka brändimaakarit sen jälkeen löisivät parhaat peilit ja sumuverhot tiskiin.

Krakovan varsinainen turistivaltti ei kuitenkaan ole hyvä ja halpa ruoka, kaunis arkkitehtuuri tai mahdollisuus istua hevoskärrykyydissä torin ympäri, vaan 57 kilometrin päässä sijaitseva Oswiecim eli tutummin Auschwitch, tuo holokaustin Disneyland. Sinne pääsee joko turistiretken mukana tai sitten omapäisesti junalla.

Junakyyti maksaa 2 euroa, mutta kestää yli kaksi tuntia. Keskinopeus siis jotain kepeän hölkän ja polkupyöräilyn välissä. Juna on mallia Lentävä kalakukko, jollaisia Suomen raideliikenteessä tuskin on nähty sitten 60-luvun syrjäseutulinjojen. Odotan koko ajan paikallista Severi Suhosta muhkeine viiksineen laulamaan reheviä natsiaiheisia kupletteja itseään hanurilla säestäen.

Perille päästyä, jonne asemalta on noin puolen toista kilometriä, selviää että museoalue on päätetty sulkea kello 14, vaikka virallisten nettisivujen mukaan sen olisi pitänyt olla avoinna iltakuuteen.

Mitä järkeä on sulkea suosittu turistikohde/museo arkipäivänä kello 14. Eivät saksalaiset sulkeneet keskitysleirejä kello 14. Olen elokuvista ja televisio-ohjelmista nähnyt, että saksalaiset pitivät keskitysleirit avoinna kaikkina vuorokauden aikoina!

Katselen viimeisen turistiryhmän purkautumista ulos portista ja ensimmäisenä kiinnitän huomion parikymppiseen sälliin, joka tunkee pitsaa suuhunsa. Jätkä menee keskitysleirissä syömään!

Paluumatkalla laskin juna-aseman kattolamput. Niitä oli 30, joista kolme toimivia  Asemalaiturilta löysin 10 zlotyn setelin. Tämäkään päivä ei ollut täysin turha.